Meidän elämää

Yhdeksän Puregon- ja neljä Orgalutran-pistosta takana. Ei ole enää montaa jäljellä. Minua alkaa joka ilta hermostuttaa siinä puoli yhdeksän aikoihin, kun tiedän yhdeksältä olevan pistosten aika. Enää en panikoi pistämistä kuten aikaisemmin, mutta kyllä se aina jännittää ja inhottaa. Ne lukemani pelottelujutut mustelmien ja pistosjälkien täyttämästä vatsasta eivät kyllä onneksi ole kohdallani toteutuneet. Vatsassa ei ole yhtäkään mustelmaa ja pistoskohtiakaan tuskin erottaa. Iho ei ole ärsyyntynyt oikeastaan ollenkaan pistoksista. Kaikki mennyt siis hienosti.

Sivuoireita ei ole merkittävästi ilmennyt. Väsyttänyt on enemmän kuin normaalisti: tänään ja eilen nukuin ulkoilun jälkeen päiväunet. Vatsassa ei ole tuntunut ennen tätä päivää mitään kovin kummoista. Tänään siis jo aamulla mahassa tuntui painetta, joka lisääntyi, kun kävimme reippaalla kävelylenkillä mäkisessä maastossa. Turvotus on ollut lievää. Ei tämä ainakaan vielä niin kamalaa ole ollut, mitä kuvittelin.

Huomenna onkin tosi mielenkiintoista nähdä, miten rakkulat ovat viikonlopun aikana kasvaneet ja mille päivälle punktio nyt sitten osuu. Koko ensi viikko (no, sitä seuraavat pari viikkoa tietty myös) menevät kyllä kovasti jännittäessä.

Eilen pohkeen leposärky oli sen verran voimakasta, että soitin terveyskeskuksen päivystykseen. Nukuin edeltävän yön surkeasti, kun pelkäsin koko ajan, että veritulppa tulee, enkä muka huomaisi sitä. Koska muita oireita leposäryn ja kankeuden lisäksi ei ollut, ei tarvinnut lähteä paikan päälle näyttämään jalkaa. Kuulemma jalka turpoaa kovasti ja siihen tulee iso punainen läiskä, jos siinä on veritulppa. Sain siis neuvoksi jatkaa tilanteen tarkkailua. Tänään jalka on onneksi ollut aamun jälkeen normaali. Tyhmä jalka, kun nyt vihoittelee juuri tässä tilanteessa, kun veritulpan riski on kuitenkin kohonnut. Huomenna aion kysäistä asiasta vielä lääkäriltä.

Tämä hoito ja tämä lapsettomuus ovat kyllä niin kokonaisvaltaisesti meidän elämää juuri nyt. Näiden lisäksi käyn töissä, mutta muuten lähinnä vain odotan, että tämä vaihe olisi ohi ja voisin keskittyä taas normaaliin elämään. En ole esimerkiksi jaksanut panostaa kotiimme, vaikka normaalisti tykkään todella miettiä kaikenlaisia sisustusjuttuja (varsinkin syksyisin!). Nyt kaikki on kotona ihan levällään, eikä se edes haittaa minua. Ei vaan ole energiaa nyt. On sellainen olo, että hoidetaan ensin nämä hoitojutut pois ja katsotaan sitten näitä muita. Saa nähdä kuinka pitkään tilanne vielä jatkuu samanlaisena. Vaikea edes muistaa, millaista elämä oli ennen tätä kaikkea.

Innolla silti odotan tulevaa viikkoa. Olen valmis punktioon ja ihan mihin vaan. Kunhan vain saisimme edes yhden pienen, joka voitaisiin siirtää loppuviikosta kohtuuni. Meidän oma pieni. <3