10 kk

Jos kerrankin saisi julkaistua kirjoituksensa. Tekstit-kansio pursuaa luonnoksia, mutta harvoin mitään julkaisen. Kun postaustahti on mitä on, asiaa olisi valtavasti ja postauksista tulee sellaisia sillisalaatteja, että ärsyttää. Haluaisin keskittyä aiheeseen kerrallaan, mutta taidan nyt vaan kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa.

Olen ollut jo 10 kuukautta äiti. Poikasemme on kohta jo vuoden! Kaikki sanovat aina, miten vauvavuosi menee vauhdilla, ja se on kyllä aivan totta. Aikaisemmin pidin tämän ikäisiä vauvoja jo tosi isoina, mutta niin pieniä ihmisiä ovat nämäkin. Justhan tuo oli 3 kk.

Äitinä olen oppinut tänä aikana paljon. Tiedän, että monenlainen vauvan käytös on normaalia. Vauvat itkevät, vauvat syövät yli 10 kertaa yössä, vauvat kiukkuavat, vauvan purevat rinnasta, vauvat eivät viihdy kuin äidin sylissä. Kaikenlainen on normaalia, eikä vanhemmasta ikäviltäkin tuntuviin juttuihin ole välttämättä ratkaisua. Se mikä auttaa, on aika.

Me olemme edenneet aika lailla kaikessa vauvan tahtiin. Emme ole yrittäneet sen kummempia poppaskonsteja helpottaaksemme vauva-arkea. Itseäni helpottaa aina ajatus siitä, että tämä helpottaa kyllä vielä. Jos vauva on pari päivää koko ajan kiukkuinen, tiedän että se menee kyllä ohi. Odotuksen odotus teki kai minusta kärsivällisemmän.

Esimerkiksi nyt alkaa tuntua siltä, että vauva olisi valmis nukahtamaan iltaisin myös yksin. Kun olen makoillut vauvan vieressä iltaisin, on hän viime aikoina kierähtänyt kauemmaksi minusta ja kääntänyt selkänsäkin. Nukahtanut siihen. Ok, katsotaan tarviiko hän minua kohta enää ollenkaan siinä. Mutta eipä minua ole tuo nukutus haitannut. Kivahan siinä on makoilla, varsinkin kun poika nukahtaa yleensä aika nopeasti. Ja jos hän haluaa pitää äitiään kädestä nukahtaessaan, minä ilman muuta annan hänelle käteni.

En usko sellaiseen, että vauva tottuu nyt siihen tai siihen, eikä enää opi muille tavoille. Miksei oppisi, oppiihan sitä vanhuskin vielä uusia juttuja. Minä yritän olla tuntosarvet pystyssä ja tarkkailla, milloin olisi ehkä sopiva hetki kokeilla jotain uutta. Pahimman eroahdistuksen keskellä tuskin kannattaa lopettaa imetys, näin karkeasti sanottuna.

Imetystä en raskausaikana kamalasti ajatellut. Paitsi, että toivoin tietysti, että se onnistuisi. Minulla, kuten monilla muillakin oli ajatus, että se on jotain rakettitiedettä. Valitettavasti usein imetys taitaa kaatua kuitenkin pelkkään tiedonpuutteeseen. Neuvoloissakaan ei välttämättä osata tukea äitejä, jos imetyksessä on pulmia. Tai annetaan jopa väärää tietoa, tyyliin "maitosi on loppumassa, kun vauva roikkuu illat rinnallasi". Imetyksestä on tullut minulle tosi tärkeää. Sitä se on myös pojalleni. En ole ajatellut imetyksen lopettamista. Mielestäni siinäkin täytyy kuunnella myös lasta. Myös toisin päin: jos lapsi vieroittaa itsensä, on äidin turha väkisin yrittää jatkaa. Kuitenkin melko harvoin alle 1-vuotias vieroittaa itsensä rinnasta. Äidinmaito on alle 1-vuotiaan pääravintoa.

Poikani on ihana, täydellinen. Hänen kanssaan on koko ajan helpompi olla ja mennä ja touhuta. Silti muistelen kaiholla pikkuvauva-aikaa. Samalla olen helpottunut, että se on ohi. On ihana käydä rattaiden kanssa ajelulla päivisin. Keinumassa. Kahviloissa. Ystävillä. Kaikki on niin paljon helpompaa, kun ei ole vaunukopassa kiukuttelevaa pikkuvauvaa enää. ;) Toisaalta, miten helppoa olikaan, kun pikkuvauva viihtyi aina sylissä! Nyt poika venkoilee sylistä usein pois. Paitsi imetettäessä. <3

Nyt en ehdi kirjoittaa enempää. Mukavaa huomista extravapaata kaikille! Jos siellä joku vielä on. :)