Kuulumisia, haaveita, muistoja

Vauva on täyttänyt 8 kk. Tumma tukka on kasvanut, vauva on oppinut ryömimään, vauva ymmärtää muutamia sanoja. Vauva syö tissiä lähes entiseen malliin, lisäksi viisi ateriaa kiinteitä päivittäin. Vauva nukkuu päiväunet ulkona, yöt äidin vieressä lukuunottamatta ensimmäistä unipätkää, jonka nukkuu sivuvaunussaan. Vauva halajaa iltaisin aina äidin syliin ja vierastaa hieman uusia naamoja. Vauva on valloittava nappisilmä. Niin iso jo, vaikka silti niin pieni ihminen.

Täytyy myöntää, että itselläni on aika ajoin vauvakuume, apua! Tiedostan kyllä, että vielä ei ole uuden yrityksen aika, mutta olen alkanut haaveilla. Toisesta murusta. Haaveilen, että saisin kokea vielä sen kaiken: odotuksen, syntymän ihmeen, ekat päivät vastasyntyneen nyytin kanssa... Toivon, että poikamme saisi kaverikseen veljen tai siskon. Silti tiedän, että ei ihan vielä. Ja vielä paremmin tiedän, ettei haave välttämättä koskaan toteudu.

Jos vielä joskus saan tulla raskaaksi, täytyy ensimmäistä synnytystä käsitellä myös vähän perusteellisemmin. Vaikka kipua ei enää muista, muistan sen miten järkyttynyt olin siitä kaikesta. Sen tunteen. En muista miten paljon oikeastaan olen edes synnytyksestäni kertonut, mutta ponnistusvaihe oli aivan karmiva. Epiduraali ei toiminut kohdallani, joten ponnistin pelkän ilokaasun voimin ja siitä oli kaunis ja voimauttava luomusynnytys kaukana. Olen kuitenkin jälkikäteen miettinyt sitä, miten hienosti avautumisvaihe sujui. Lyhyt, mutta raju ponnistusvaihe on kuitenkin jäänyt päällimmäisenä mieleen. Onhan se kaikki sen arvoista, mutta siitä ei pääse mihinkään, että sen eteen täytyy tehdä töitä ja tuntea tuskaa.

Tehdä töitä ja tuntea tuskaa... Kaikki se alkaa jo vauvan yrityksestä, joka kohdallamme johti lapsettomuushoitoihin. Suurta henkistä ja fyysistäkin tuskaa. Mutta mikäpä ei olisi sen arvoista, että saa kokea tällaisen ihmeen. Maailman suurimman ihmeen.

Muistelen Kätilöopistoa lämmöllä. Välillä jopa hingun takaisin sinne. Jos synnäri vilahtaa telkkarissa, karvat nousevat pystyyn. Tunnelma siellä on jotain ainutlaatuista, maagista. Juuri tänne syntyneitä uusia ihmisiä. Väsyneitä äitejä. Verta vessan lattialla. Suihkuun töpötteleviä juuri synnyttäneitä vaaleanpunaisissa aamutakeissaan. Upeaa henkilökuntaa, jotka tekevät hienoa työtä.

Olen onnellinen. Lapsi ei ole muuttunut itsestäänselvyydeksi, vaan ihmettelen edelleen harva se päivä, että mulla on tuollainen ihana poika. Olin raskaana, synnytin hänet, oikeesti!

On kevät. Muistan viime kevään, odotuksen ja onnen, huolen ja pelon. Kaikki meni kuitenkin hyvin. Olen onnellinen äiti, joka saa suunnitella ensimmäistä kesää oman pojan kanssa. :)