Fiiliksiä alkuun

Reilu viikko sitten tuli taas pettymys, viides sellainen. Se harmitti jälleen kovasti, eikä itkultakaan vältytty. Lukuunottamatta ensimmäisiä menkkoja yrityksen jälkeen, olen tainnut tirauttaa ihan joka kerta. Vaikka kierto menisikin muuten rennosti, niin niinä viimeisinä päivinä ennen mahdollisia menkkoja jännitys tiivistyy niin tiiviiksi odotusten paketiksi, että huonot uutiset tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Uutta yrityskertaa ei halua ajatellakaan, ei vaan jaksaisi taas palata lähtöruutuun. Onneksi kiertoni ovat nykyään hyvinkin normaalipituisia, eikä odotus ole aina niin mahdottoman pitkä. Itselleni itku on se tapa purkaa kurjaa fiilistä. Kun itkee, saa kerralla paljon pahaa oloa ulos ja sitten voikin taas jatkaa positiivisin mielin eteenpäin.

Niin kävikin, nyt on kp 9 ja mieli on taas hyvä ja odottava. Nimittäin kohta lähestyy hedelmälliset päivät eli ovulaatio. Sen jälkeen taas saa haaveilla, että ehkäpä nyt tärppäsi ja kohta päästäänkin jo viralliseen jännitysnäytelmään eli loppukiertoon. Hohhoijaa. On tämä aikamoista.

Tammikuussa 2012 jätimme siis ehkäisyn kokonaan pois. Sitä ennen olin ehtinyt olla jo n. 8 kk ilman hormonaalista ehkäisyä ja kierto oli jokseenkiin tasaantunut. Joskin aika pitkä, eikä koskaan täysin saman pituinen. Viimeisin kierto oli 29 päivää. Vaikka ehkäisy jätettiin vasta n. puoli vuotta sitten pois, minulla on kyllä ollut vauvakuume jo noin kaksi vuotta. Ehkä joku tietää sen tunteen, kun ei vaan jaksaisi enää millään odottaa?

Olen muuten 27-vuotias ja rakkaani on 29. Ja kaikki tämä on meille ihan uutta eli ensimmäistä lasta yritämme. Tämä blogi kertoo tästä yrittämisen ihanuudesta ja kamaluudesta. Tällainen täytyi perustaa, sillä kavereita ei ole samassa tilanteessa ja olen huomannut, että vertaistuelle olisi usein tarvetta. Tai edes fiilisten purkamiselle. Ehkäpä täällä on joku samassa tilanteessa oleva, joka tietää mistä puhun?

EDIT: olen siirtänyt tämän tekstin ja IVF-hoitojen aloittamisen välistä kaikki tekstit vain itseni nähtäviksi.